Tunturiluonnon elintila pienenee ilmastonmuutoksen edetessä

Tunturit ovat herkkiä luontotyyppejä

Fennoskandialle tyypillinen tunturiluonto on osa suomalaista kansallismaisemaa ja myös tärkeä Lapin matkailuvaltti. Siihen kuuluvat luontotyypit tunturin laen puuttomalta paljakalta tunturikoivuvyöhykkeen kivennäismaille. Uhanalaisten tunturiluontotyyppien osuus kokonaispinta-alasta on noin kymmenes ja silmälläpidettäviä on 77 %. Uhanalaisia luontotyyppejä ovat muun muassa lumenpysymät, kuivimmat jäkäläiset tunturikoivikot ja yksi lumenviipymätyyppi. Poron laidunnus on tällä hetkellä tärkein tunturiluontotyyppejä uhkaava tekijä, sillä se aiheuttaa poronjäkälien hupenemista ja tunturikoivikoiden uudistumiskyvyn heikkenemistä [1].

Ilmastonmuutosskenaarioiden mukaan ilmastonlämpeneminen on voimakkainta pohjoisilla alueilla, kuten Fennoskandian tunturialueet [2]. Eliöt ja luontotyypit altistuvat voimakkaille muutoksille ja sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin vaikeuttaa Jäämeren muodostama levinneisyyseste, joka estää eliöiden siirtymisen pohjoisemmaksi ilmaston mukana [1]. Useimpien tunturikasvilajien lämpötilansietokyky vaikuttaisi olevan suhteellisen laaja [3] ja tulevaisuuden ennustetut lajistomuutokset liittyvät todennäköisemmin kasvillisuuden rakenteen ja lajien välisen kilpailun muutoksiin. Jotkin kapean lämpötilansietokyvyn ja pienen levinneisyysalueen omaavat lajit saattavat silti taantua [1].

Metsänrajan nousu kutistaa avoimia paljakoita

Metsänrajavyöhykkeen siirtyminen ja sen myötä tunturipaljakan väheneminen on merkittävimpiä ilmastonmuutoksen ennustettuja vaikutuksia tunturiluonnossa. Varovaisenkin skenaarion (B1) mukaan Suomen Lapin keskilämpötilat nousevat kesäisin 2-3 °C. Metsän raja siirtyy 100 m ylemmäs jokaista 0,6 °C lämpötilan nousua kohti, jolloin metsänraja voisi nousta vähintään 350 m nykyistä ylemmäs vuosisadan loppuun mennessä. Tällöin nykyisen kaltaisia tunturipaljakoita löytyisi enää Enontekiöstä [1].

Metsittyminen uhkaa erityisesti paljakan alaosien luontotyyppejä sekä metsänrajan läheisiä tuoreita ja kosteahkoja kasvupaikkoja, joilla olosuhteet puuston leviämiselle ovat hyvät. Esimerkiksi kanervakankaat ovat alttiita metsittymiselle sekä sateisuuden muutosten aiheuttamille lajiston runsaussuhteiden muutoksille. Kivikkoiset ja louhikkoiset alueet, kuten tunturien laet ja rakat, pysynevät avoimina lämpötilamuutoksista huolimatta ja ne saattavat estää tai hidastaa luontotyyppien leviämistä. Metsänrajan siirtymiseen ja siirtymisnopeuteen vaikuttavat myös muut tekijät, kuten sademäärä ja talvilämpötilat, porojen laidunnus, hyönteistuhot, maaperäolosuhteet ja lumipeitteen jakautuminen. Näiden tekijöiden vaikutuksesta metsänrajan muutos tapahtunee viiveellä [1].

Ilmastonmuutoksen vaikutus tunturikoivikoihin on jossain määrin epävarmaa. Metsänrajan siirtyessä tunturikoivuvyöhyke siirtyy entistä ylemmäs paljakalle. Joidenkin luontotyyppien siirtymistä kuitenkin rajoittaa poron laidunnuspaine. Jos lämpimät talvet yleistyvät, talvien kylmyys ei enää rajoita tunturi- ja hallamittarin aiheuttamia ajoittain hyvinkin laajoja tuhoja tunturikoivikoissa. Tämä hidastaisi paljakoiden metsittymistä [1]. Toisaalta lämpiminä kesinä koivujen toipumiskyky paranee ja mittarien kantoja säätelevät loishyönteiset ja muut saalistajat saattavat rajoittaa mittarien tekemiä tuhoja [4].

Lumesta riipuvaiset luontotyypit taantuvat

Ilmaston lämpeneminen lyhentää lumipeitteistä aikaa, mikä vaikuttaa paljakan runsaslumisten painanteiden luontotyyppien, lumenviipymien  ja lumenpysymien, rakenteeseen ja kasvilajistoon [1]. Monet kasvilajit, kuten silmälläpidettävä jääleinikki (Ranunculus glacialis), ovat riippuvaisia näistä lumen luonnehtimista viileistä ja kosteista elinympäristöistä [5]. Lumenpysymien on arvioitu vähentyneen merkittävästi viimeisen 50 vuoden aikana ja molempien luontotyyppien odotetaan taantuvan voimakkaasti ilmastonmuutoksen myötä. Lumilaikkujen sulaessa kasvittomat lumenpysymät voivat muuttua sammalvaltaisiksi lumenviipymiksi [1].

Ilmaston lämpeneminen vähentää maan routaantumista, mikä uhkaa roudan vaikutuksen alaisia luontotyyppejä. Muun muassa routanummet saattavat roudan vähetessä soistua ja muuttua turvemaiksi [1].

Tunturilajistolle ei löydy pakopaikkaa

Ilmastonmuutoksen on arvioitu olevan toiseksi suurin uhka uhanalaisten ja suurin uhka silmälläpidettävien tunturilajien säilymiselle tulevaisuudessa. Kallionapasammalen (Arctoa hyperborea) on jo arvioitu hävinneen ilmastonmuutoksen seurauksena [5]. Eteläiset lajit kilpailevat tunturilajiston kanssa ja esimerkiksi kettu (Vulpes vulpes) on jo käytännössä syrjäyttänyt naalin (Alopex lagopus) Suomen tuntureilla.

Mallinnuksissa tutkittujen tunturilintujen ilmastolliset esiintymisalueet supistuvat keskimäärin 77 % vuoteen 2080 mennessä optimistisen skenaarion B1 mukaan. Todellisuudessa tämän arvellaan olevan aliarvio, sillä sopivien elinympäristöjen puute ja pirstoutuminen pienentävät tunturilajeille soveltuvia alueita entisestään. Muun muassa kiirunan (Lagopus muta), tunturikihun (Stercorarius longicaudus) ja keräkurmitsan (Charadrius morinellus) levinneisyys näyttäisi supistuvan huomattavasti [6].

Eteläisten lajien siirtyessä kohti pohjoista, tunturien lajit eivät lopulta pysty siirtymään enää pohjoisemmaksi tai ylemmäs tunturissa. Tulevaisuudessa monien tunturilajien odotetaan kuolevan sukupuuttoon Suomessa niiden elinalueiden supistumisen tähden [5].